Ensinäkemältä Viggo Wallensköldillä (s. 1969) ja Victor Barsokevitschillä (1863–1933) ei tunnu olevan mitään yhteistä. Mutta kun pysähtyy katsomaan, päätyy toisenlaiseen lopputulokseen. Syntyy outo, yllättävä samankaltaisuus. Sellainen, joka ei välitä vuosisadoista.
Ajan yli kulkeva kohtaaminen
Viggo maalaa. Victor kuvasi. He elivät eri maailmoissa, eri rytmissä ja eri vuosisadoilla. Tästä huolimatta heiltä löytyy yhteinen kieli: Molemmat asettavat katsojan tilaan, jossa annetaan lupa kuvitteluun.
Viggon sommitteluissa on samaa ilmavuutta ja hiljaisuutta, jota Victor tavoitti kamerallaan. Rauha on läsnä molempien kuvissa, mutta tunnelmassa on jotakin hienoisesti vinossa, jotain vähän outoa ja jotain melkein elokuvallista. Tämän vuoksi Viggo ja Victor on tuotu yhteen. Ei vertailtaviksi, vaan kulkemaan rinnakkain.
Tarinoita, jotka syntyvät katsojan mielessä
Victor Barsokevitschin valokuvat ovat täynnä ihmisiä, joista emme tiedä juuri mitään. Kuvien henkilöt tuntuvat kuitenkin olevan hyvin lähellä katsojaa. Niitä katsoessa alkaa miettiä kuvissa esiintyvien henkilöiden välisiä suhteita, ammatteja ja katseiden takaisia tarinoita. Miksi he tulivat studioon? Mitä heidän välillään tapahtui? Mihin he menivät tämän hetken jälkeen?
Victorin ateljeeseen mahtui savolaisuuden koko kirjo. Hän osasi kohdata ihmisen kameran kautta niin, että läsnäolo on yhä käsin kosketeltavaa.
Viggo Wallensköld tekee jotain samankaltaista, mutta maalauksen keinoin. Hänen teostensa lähtökohtina ovat vanhat valokuvat, jotka ovat usein vielä lähtöisin hänen sukunsa valokuva-albumeista. Viggon teoksissa on melankoliaa, salaperäisyyttä ja lupaus siitä, että jokin tarina on vasta alkamassa.
Viggolle vanhat valokuvat ovat dokumentteja eletystä elämästä. Valokuvasta tulee lähtökohta uudelle maailmalle: yhtä aikaa avoin ja verhottu, tuttu ja vieras. Viggo maalaa tarinoita, jotka jokainen voi kirjoittaa itse. Sama pätee myös Victorin valokuviin.